Tämä Blogi ja sen kirjoittaja muuttavat nyt osoitteeseen http://jonnasbutterflylife.blogspot.com/

Jos joku haluaa jatkaa hentoisen elämäni lukemista niin tervetuloa vaan :)

Ajatus nro. 1 : Armeija, joka pojan velvollisuus
5.1 kk jäljellä yksinäisyyttä. Se ei tunnu enää pahalta, vaan lähinnä helpottavalta. Melkein puolet kärsitty. Miten ihmeessä yhden ihmisen läsnäolo ja varsinkin sen puute voi vaikuttaa näin paljon mielialaani ? Ikävä on ihan suunnaton koko ajan. Kaikki väittää, että yksinäisyyteen tottuu, mutten ole itse ainakaan vielä huomannut mitään tämän suuntaista. Kuinka joku voi tottua tähän kamalaan tyhjyyden tunteeseen ? Tyhjä olo, jotain puuttuu vierestä. Näin iltaisin se iskee pahiten, missä on mun oma patteri, se lämmin ja turvallinen ihminen, joka hipsuttelee mut uneen ja kuiskii lempeitä korvaan ? Armeijassa. Kiinni viikonlopun. Se on väsynyt, eikä jaksa vastata kuin yhdellä sanalla:"väsyttää". Tiedän kyllä. Ymmärrän kyllä, niin minuakin.

Ajatus nro. 2 : Olen omasi
Uskotteko, miten hirveetä on kuulla toisen kysyvän "Rakastatko mua vielä" ? Enkö ole näyttänyt sitä tarpeeksi ? Mielestäni jokainen eleeni, ilmeeni ja tekoni puhuu sen puolesta, joten miten hän voi edes epäillä sitä ? Ihan kuin tunteeni vain joku päivä sammuisivat, on/off nappulasta ? Kultaseni, I'm in it for real. En rakastu helposti, ihastun ehkä, mutta jotenkin tämä tapaus on vienyt sydämeni, kokonaan. Argh. Suututtaa ajatella, ettei se ole sille selvä. "Kyllä, rakastan sua, sitä ei muuta mikään. Olen sun. Kulta, lue mun huulilta jos et muuten ymmärrä". Suutele mun huulet rikki ja rutista ilmat pihalle.

Nyt, aikuisten maailma kutsuu ja aamun aikainen herätys. Ajatuksetkin tukkiutu kun nää kaksi sai jotenkin sekoisasti ulos. Mehh, että voi olla ihminen tukossa yhden instituution takia.

 

---JONSPA

Huomenna alkaa ikävä.

Nyt on siis ihan pakko, näin kesämökiltä, puhelimen välityksellä, kirjoittaa ylös tunteita, ku tuntuu että pakahdun! Tänään, 07.07.2010, tajusin että mä rakastan mun poikaystävääni niin paljon, että sydän lähes tulkoon pysähtyy. Jokainen katse, kosketus ja sana saa mut menee ihan veteläksi. Miten ihmeessä kestän viiden päivän päästä alkavan armeijan, joka vie mun mieheni?

Olen tässä hetken aikaa jo pohtinut itseäni ja sitä, miten olen omanlaisekseni tullut. Itseasiassa, pohdintani alkoi tässä taannoin Äidinkielen 9. kurssilla, jossa jouduin kirjoittamaan esseen otsikkoon "Miten minusta tuli minä". Opettajani piti tekstistä, osasin analysoida itseäni kuulemma erinomaisesti, hassua.

Olemassa olooni on tietysti tarvittu äiti ja isä, mutta olenko heidän ansiostaan minä? Olen perinyt geenini heiltä ja sitä kautta fyysisen olemukseni: hiukset, silmät, korvat ja niin edelleen. Ilmeemme ja eleemme ovat lähes samoja. Näen itsessäni heidän luonteenpiirteitään ja muistutan heitä päivä päivältä enemmän. Silti olen sitä mieltä, että minuudellani ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan.

Lapsuudessa minuudella ei ollut suurta merkitystä, olin vain vanhempieni lapsi, villi, vapaa ja huoleton. Kavereiden kanssa leikkiessä ”minä”, jäi taka-alalle muiden leikkeihin kuuluvien henkilöllisyyksien ottaessa vallan. Rakastin leikkiä olevani joku tai jokin muu, Pokémonit olivat ehkä suosikkejani. Sain olla yliluonnollisia voimia omaavan söpö ja pörröinen olento. Siihen aikaan en osannut ajatella itseäni yksilönä, enkä itse asiassa minään muunakaan. Lapsena ei leikeiltä jäänyt aikaa pohtia syvällisyyksiä omasta itsestään. Tapahtumat ja kokemukset, eniten pettymykset, kasvattivat ja muokkasivat minuutta pysyvästi. Oikea ja väärä opin kyseenalaistamalla vanhempieni arvot ja mallit, kapinoimalla sääntöjä ja kotiintulo aikoja vastaan. Rangaistukset ja niiden kovuus määrittelivät tekojen vääryyden. Rajat olivat tiukkoja, eikä niistä joustettu ollenkaan. Pienistäkin rikkomuksista seurasi suunnattomat rangaistukset. Äitini oli, ja on edelleen, hyvin suorituskeskeinen, joten koulusta oli tultava hyviä arvosanoja.

Ala-asteella lapset olivat hyvin ilkeitä, kuten odottaa saattaa. Ei saanut yhtään erottua joukosta, vaan joka tytön velvollisuus oli sulautua massaan. Kaikkien ihailemat piirteet, kuten rohkeus ja sanavalmius olivat pakollisia, muuten ei ollut mitään. Olimme kaveriporukkamme kanssa luokkamme näkyvimmät, jotkut ehkä sanoisivat että suosituimmat. Silloin oli erittäin tärkeää vaikuttaa mahdollisimman vanhalta ja naiselliselta, vaikka piti olla kovaääninen, suorapuheinen ja aina iloinen poikatyttö samalla. Jo tuossa iässä piti olla itsevarma, koska itsevarmuus yhdistetään lähes aina kauneuteen ja kauniista ihmisestä on helppo pitää. Vaikka vaatimukset olivat noinkin kovat, en ala-aste ikäisenä vielä itseyttäni ajatellut, yritin ainoastaan olla samanlainen kuin muutkin.

Massaan sulautuminen oli kuitenkin kaikista pahimmillaan yläasteella. Silloin oli oltava ehdottomasti mahdollisimman huomaamaton, muuten saattoi saada huonon maineen. En ymmärrä vieläkään, miten tytöt vuodesta toiseen jaksavat noudattaa yhteisönsä pukeutumis- ja luonnekoodeja, jotka saattavat olla täysin tuulestakin temmattuja. Lapsuusajan kovat rangaistukset olivat ajaneet minut kotihiireksi, hyvin katkeraksi sellaiseksi, koska kaverini aloittivat teini-iän kokeilut ja minä istuin kotona, peläten poistumista. Alkuun kaverini kyselivät minua aina mukaansa, kinusivatkin, mutta koska en saanut lupaa ikinä lopettivat hekin soittelun. Ei kukaan halua roikkua kenenkään perässä, jos toinen ei koskaan tule vastaan. Etäännyin kavereistani, eikä minulla ollut juuri oikeita ystäviä. Halusin koko ajan lähteä kotoa, mutta äitini pelossa en koskaan uskaltanut. Hän selitti kieltävänsä minua omaksi parhaakseni, mutta silloin se tuntui ainoastaan epäoikeudenmukaisuudelta. Halusin kokea ja olla nuori kavereiden rinnalla, enkä voinut. Se ahdisti minua, olisi ahdistanut ketä hyvänsä. Istuin kotona päivästä toiseen ilman oman ikäistäni seuraa. Ymmärrän kyllä äitiäni erittäin hyvin, olin liian nuori silloin, mutta se tuntui pahalta olla ulkopuolinen.

Kaverien esimerkkiä matkien olin koulussa täystuho, kapinallinen vailla omaatuntoa. Koska en koskaan nähnyt kavereitani koulun ulkopuolella, yritin kaikkeni miellyttää heitä, yleensä olin se joka teki kaikki typeryydet, muiden yllyttäessä. Murrosiässä kaverit saattavat nousta jopa vanhempia tärkeämmäksi osaksi nuoren elämää, enkä ollut siinä poikkeus. Janosin kavereita ja heidän hyväksyntäänsä, tein mitä hyvänsä saadakseni sen. Silti tunsin oloni aina ulkopuoliseksi. En osannut silloinkaan vielä pohtia itseäni ja muille antamaani kuvaa itsestäni. Yritin niin kovasti miellyttää kaikkia, etten oikeastaan merkinnyt kenellekään mitään, muut kiusasivat minua joka asiasta. Ikäväkseni jouduin myöntämään olevani yksi, siihen aikaan mielestäni, säälittävämmistä tapauksista: koulukiusattu. Olin ujo sisältä ja kaikki käyttivät sitä piirrettä hyväkseen. En uskaltanut sanoa ei kenellekään. Korostin piirteitä joita muut arvostivat, olin räjähdysaltis koko ajan ja valmis sanomaan mitä hyvänsä loukatakseni ihmisiä, jotka mielestäni olivat sen ansainneet. Voisin jopa sanoa, että yläaste aikaiset kaverini ovat muokanneet minuuttani eniten. He saivat minut vetäytymään sisäänpäin ja piilottamaan oikeat tunteeni. Olin sitä mieltä jo pienenä, että ulospäin ei saa näyttää tunteita, ja nyt se vain vahvistui. Aloin jopa pitämään siitä että sain piiloutua suojieni taakse ja kiskoa naamarini päähän. On niin paljon helpompi lipsua rooliin kuin olla puhtaasti oma itsensä. Roolin takaa kukaan ei näe mitä oikeasti tuntee ja miten reagoi asioihin. Tuntuu paremmalta olla näyttämättä haavoittuvalta ja esittää olevansa jotain paljon parempaa, kuin avautua muiden edessä.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin ajatella enemmän itseäni ja luonnettani, tällainenko halusin olla? Aloin kyllästyä rooliini luokan pellenä ja ikuisena hauskuuttajana. Jouduin myöntämään, etten ollut ollut oma itseni, en moneen vuoteen. Olin mieltänyt oman itseni heikoksi, haavoittuvaiseksi, enkä kehdannut esitellä sitä kenellekään. Heikkouteni ovat aina olleet minulle vaikein asia myöntää. En varmaan eroa kauheasti muista ihmisistä tässä asiassa koska jokainenhan pelkää hieman heikkouksiaan. En koskaan ole halunnut tunnustaa, että minussakin voi olla jotain vikoja. Olen yksi näistä täydellisyyden tavoittelijoista, halusin olla virheetön. Eniten minua loukkasi kun joku toi julki vikojani.

Vasta kaveriporukan vaihdoksen jälkeen, uuden ystävän avulla uskalsin ruveta purkamaan henkistä muuriani ja tulla ulos kuorestani. Hänenkään kanssa en kyllä pystynyt vielä olemaan oma itseni, vaan korostin jälleen niitä piirteitä, joita hän sattui arvostamaan, niin kuin olin aina tehnyt. Ympäristön vaihdos oli parasta mitä pystyin silloin tekemään, tarvitsin sitä kasvaakseni. Tarvitsin tilaa ja hetken rauhaa entisiltä kavereiltani, jotka pompottelivat minua miten sattui.

Onnekseni muutimme silloin pois asuinpaikkakunnaltamme ja pääsin irti kaikista minuudelleni haitallisista kuvioista. Sain mahdollisuuden aloittaa alusta, ihan omana itsenäni. Olin kuitenkin tehnyt sen verran hallaa jo itselleni, etten enää tiennyt mikä olin omana itsenäni. Hukuin rooleihini ja peleihini, enkä osannut enää rentoutua. Tiedän, ettei se ole harvinaista, mutten osannut arvata minullekin käyvän niin. Olin siis hukassa, kun en enää osannut olla normaali itseni. Miksi ihmeessä annoin itselleni käydä niin? En tiedä vieläkään miksi. Jos emme olisi muuttaneet pois, olisin varmaan jatkanut toimintaani samaan malliin.

Vasta nyt, monen vuoden jälkeen voin sanoa olevani oma itseni, ja siihen onkin mennyt aikaa tuhottoman paljon. Yläasteen jälkeen lukioon mennessäni olin vielä hieman eksyksissä ja hermostuin helposti uusiin ihmisiin ympärilläni. Yritin olla heille mieliksi, kunnes huomasin, ettei minun tarvinnutkaan. He pitivät minusta ilman kumarteluakin. Pikkuhiljaa olen sen jälkeen löytänyt itseni ja huomannut olevani aivan erilainen kuin yläasteen aikana. Ja vaikka joskus vieläkin tunnen olevani melko eksyksissä, tuntuu nyt kuin vihdoinkin pystyn näyttämään muille sen oman itseni, jota jo ala-aste iässä pidin vastenmielisenä ja heikkona.

Kiittäen ja kumartaen, omana itsenään

- Jonspa

ps. huomenna 5 kk med pojkvän <3

pps. 5 päivää valkoiseen lakkiin.