Tänään oli sinällään hassu päivä että en tehnyt mitään hölmöä enkä tyhmää.

Heräsin tänään jonkinlaiseen kutkuttavaan tunteeseen. Se oli sellainen 'tänään tapahtuu jotain tosi jännää !' tunne. Aurinko paistoi kauniin kirkkaasti taivaalla ja valo tulvi huoneeseeni. Alhaalta nousi voimakas kahvin tuoksu. Jäin loikoilemaan sänkyyn hetkeksi, lämmittelemään peiton alle. Tällä viikolla on ollu erittäin helppo päästä aamulla ylös. Aina kun herään ensimmäinen ajatukseni on kutakuinkin 'Nään P:n tänää!', se saa muhun sellasta draivia ettei kukaan ole koskaan nähnyt. Noustuani ylös ryntäsin riemuissani suihkuun, tänään tulisi tapahtumaan jotain. Jos ei itsestään niin laitan jotain tapahtumaan.

Koulussa odotin innokkaana P:n tuloa, se oli ainut syy miksi jaksoin koulussa käydä. Enkä joutunut pettymään. Päästyään koululle hän haahuili hetken ympäriinsä, mutta heti minut äkättyään, tuli viereeni istumaan ja hymyillen toivotti hyvät huomenet. Kyselin hänen kuulumisiaan, kun en muutakaan keksinyt ja yritin vastata hänen kysymyksiinsä mahdollisimman rohkeasti. Olemme aina pystyneet juttelemaan ihan kaikesta. Kello pilasi hetkemme, päästäen sisään satoja peruskoululaisia luokkiinsa etsiytymään. Oli tosi haikeeta irrottautua siitä hetkestä, nousta ylös ja raahautua psykologian tunnille. Ei sillä, psykologia on yksi lempiaineistani.

Vilkuilin P:tä salaa koko tunnin. Välillä hän huomasi katseeni ja hymyili. Yritin punastukseltani hymyillä takaisin, mutta yritykseni taisi olla hieman hmm.. Heikko. Huomasin hänenkin katselevan minua yllättävän usein, kuin tarkastaakseen minun olevan vielä paikalla. Opettajan puhe valui korvasta sisään ja toisesta ulos, minun miettiessä häntä, hänen syviä silmiään, pehmeitä huuliaan jne. Tunnuin hukkuvan ajatuspaljouteen.

Tunnin jälkeen hän odotti minua luokan ulkopuolella, hymyillen. Tunsin itseni maailman onnekkaimmaksi tytöksi. Kävelimme yhtä matkaa ruotsin luokan eteen, hänen vähän väliä hipaisten kättäni omallaan, ja joka kerta lävitseni kulki suuremman luokan sähköaalto. Silloin päätin kysyä häneltä 'mitä tämä on?' mutta en kerennyt kun joku jo änkesi väliimme. Päätin kysyä sitä heti koulun jälkeen, olihan hän joka perjantai jäänyt kanssani odottamaan junaa.

Loppu päivä meni miettiessä 'miten sen teen?' ja viimeisellä tunnilla luulin löytäneeni ratkaisun. Psyykkasin itseäni koko ajan. Mitä voisin menettää ? Saati sitten että mitä voisin saavuttaa ? Olin niin valmis kysymään. Tunti loppui ja kiirehdin hänen peräänsä, halusin vain saada asian pois päiväjärjestyksestä. En saanut kysyttyä. Kadotin hänet, ja hän selkeästi lähti kotiin. Ei viitsinyt edes heitä sanoa. Olin pettynyt ja surullinen hetken aikaan, kunnes tajusin saavani uuden mahdollisuuden maanantaina. 

Nyt odotan maanantaita kuin kuuta nousevaa. Voikun se tulisi jo.