Tänään ensimmäistä kertaa moneen viikkoon tunsin olevani omaitseni jälleen. Jokainen hymy tänään oli aito, jokainen naurunpurskaus oli aito. Kaipa keväällä ja auringolla on osansa iloisuuteni palaamiseen. Alan vihdoin päästä irti tästä pienestä masennuksesta, jonka takia asiat ovat jääneet tekemättä, alkoholi on maistunut liiankin hyvin ja sohvalta nouseminen on ollut niin vaikeaa. Ihanaa kun aurinko vihdoin paistaa ja lämmittää. Pääsin tänään (ja sunnuntainakin) pitkälle lenkille koirani kanssa, mikä on ollu aivan mahtavaa. Tässä saattaa olla toinen syy mielialani kohoamiseen, joten lisää lenkkeilyä vaan. Päätinkin aloittaa pienen kunnonkohoitus -ohjelman, ehkä joskus omaan kauniin hoikan vartalon. Ehkä.

Tulin tänään ajatteleekseni itseäni, luonteenpiirteitäni, ulkonäköäni ja mielipiteitäni. En ole koskaan voinut sanoa olevani kaunis. En voi vieläkään. En koe olevani luonteeltani kaunis ja hyvä sekä mielipiteeni ovat joskus liian jyrkkiä. Koen olevani kaikin tavoin keskinkertainen. Mietin useasti miksi olen niin laiska tekemään mitään itseni eteen. Puhun aina haluavani laihduttaa, mutta koskaan en tee asian eteen mitään, ajattelen laihtuvani tosta noin vain. Toivon ainakin. Ehkä muut näkevät minut eritavalla.

Tänään sain jopa haettua lisää kesätöitä, peukalot pystyyn että niitä saan. Ihanaa elää lama-aikaan kun nuorten kesätyöt on aika kiven alla. Raha olisi tervetullutta tililleni, muuten menee koko kesän ja syksynkin suunnitelmat päin pyllyä. Äiti jaksaa valittaa etten hae tarpeeksi töitä, en yritä tarpeeksi kovasti ja silloin kun hän oli nuori ei mietitty haetaanko töitä vai ei, vaan millään muulla keinolla ei rahaa saanut paitsi kovalla ja fyysisellä työllä. Toivon vain saavani jotain työtä, vaikka sitten lannanluomista. Ehkä onni potkaisee tänäkin vuonna.

Huolestuin kovasti, kesätöitä pohtiessani, tulevaisuudestani. Lukion jälkeen minulla ei ole mitään suunnitelmaa, muutamaa hassua unelmaa lukuunottamatta. Olen aina halunnut olla lentoemäntä, mutta äitini, enoni ja tätini ovat saaneet tämänkin ammatin kuulostamaan niin kamalalta, että en enää tiedä. En ymmärrä heitä, heillä on aina ollut tapana haukkua lyttyyn kaikki ammatit joista olen kiinnostunut ja unelmoinut. Tässä taannoin puhuin haluavani restonomiksi ja suuntautua elämysmatkailu puolelle, sain vain räkäiset naurut "Hah, sinäkö ? Ei susta voi mitään sellaista tulla, ei oo sun ammatti". Kysyin sitten ärsyyntyneenä, että mikä se mun ammattini sitten olisi, ei kukaan osannut vastata. Inhoan muita vähätteleviä ihmisiä eniten, koska olen aina joutunut olemaan tekemisissä sellaisten kanssa. Muistan erään vanhan kaverinikin, jolle ei kukaan koskaan ollut yhtään mitään. En muista, että hän olisi kertaakaan sanonut muille mitään kilttiä, vaan kaikki olivat huonoja, vitun paskoja tai jotain muuta negatiivista. Ehkä hän on muuttunut.

Kolmas syy äkilliseen mielialan nousuuni on selvästikin koulu ilmapiirin paraneminen. Saimme välejämme selvitettyä hieman, ja nyt suurimman ahdistuksen aihettavat ihmiset ovat koko viikon poissa, joten saan hieman pohtia asioita. Ei tarvitse katsoa tympeitä naamoja ja miettiä mitä pahaa he puhuvat selkäni takana nyt. Etäisyys tekee hyvää niin parisuhteelle kuin kaverisuhteellekin. Ehkä jaksan heitä paremmin kun he palaavat.

Ehkä tänään jaksaisin myös aloittaa Ranskan ylioppilas kuuntelut. Ehkä.