Huomaan heränneeni kuluneen kolmen viikon aikana. Voisin sanoa (hyvin kliseisesti) että olen aloittanut uuden luvun elämässäni. Epävarmuuteni vuoksi en nimeäisi lukua pliisusti "Rakkaus", koska pohdin koko ajan, että tätäkö se on ? Odotin aina jotain suurempaa, jotain erilaista. Kuitenkin tarpeeksi monen pieleen menneen suhteen ja säädön jälkeen, tämä tuntuu paljon paremmalta kuin mikään edellisistä. Ehkä olen rakastunut, siltä se ainakin tuntuu, tai ehkä en. Tuntuu tosi ahdistavalta ajatella olevansa rakastunut, tuntuu kuin liioittelisin koko ajan. Puhun mieluiten kaikille että "Mä tykkään H:sta tosi paljon". Tässä viime viikolla olin hoitamassa lapsia ja toinen niistä kysyi "Jonna, rakastatko sä ketään?" Osasin tietysti sanoa että äitiä, isää ja sisaruksia, mutta mieleeni nousi H. Kehtaisinko sanoa niille lapsille jotain siitä ? Loppuen lopuksi pidin suuni kiinni, enhän ollut varma meistä ja olisi liian aikaista edes miettiä mitään sellaista. Ja eihän ollut varmaa mitä se ajatteli musta. Tämä epävarmuus saa mut aina perääntymään kaikissa jutuissa.

Kuitenkin H sai mut heräämään mun 100 vuotisesta unestani (ainakin siltä se tuntui). Koko viime vuosi tuntuu olevan kuin sumua, muistikuvat on hataria, eikä mitään ihmeellistä ole tapahtunut. Luulisi ainakin niin, en tosin ole varma. Kaikki tunteet tuntuvat hämäriltä ja jotenki puolinaisilta, kuin suodatetuilta. Tai sitten ne vain tuntuvat siltä, nyt kun pyöriskelee suurempien tunteiden parissa. Rakastan jokaista aamua, koska ne vievät mua koko ajan lähemmäs H:n näkemistä ja sen kosketusta. Jokaisella aamulla, päivällä ja illalla on joku merkitys. Toisen, samanlaisen ihmisen löytäminen on paras herätyskello ikinä.

Ainoa miinus puoli tässä ihanassa kuplamuovi tunteessa on tää kauhee ikävä. Se tunkeutuu joka soluun, saaden mut melkein itkemään, aina kun vain ajattelenkin H:ta ja kaikkea siihen liittyvää. Joka kerta kun ajattelenkin sitä tuntuu ku suuret vesimassat hyökkäis päälle, salvaten hengityksen. Inhoan ikävöidä, koska se saa mut aina niin voimattomaksi, niin surkeaksi. Silloin paras lääke on toisen vieressä nukkuminen ja lempeä läheisyys. Sitä kun ei ole jaossa, tulee olosta kurja ja yksinäinen ja aika tuntuu matelevan. Niinhän se menee, rakkaus on ruma sana, kaipaus on kauempana. Mutta entä jos ne molemmat on tällä hetkellä liian kaukana ?

Onneksi koko ens viikko on suunniteltu täyteen ohjelmaa, koska muuten en varmaan jaksaisi eteenpäin. Näen siskoni, jota oon kanssa kerennyt vähän ikävöimään, varsinkin sen lontoon tuliaisia :)

Sinun,

                  Jonna.