Vihdoin sain itseni istutettua koneen ääreen ja kirjoittamaan. Se on ollut ajatuksissa koko ajan, mutta jotenkin olen aina unohtanut tai ollut liian laiska. Koulu ja lähestyvät kirjoitukset ahdistaa ja stressaa ihan mielettömästi, eikä nalkuttavat opettajat auta yhtään. Tottakai ymmärrän, että se on niiden työ ja ne vaan haluaa että me menestytään mahdollisimman hyvin, mutta silti. Yritän lukea koko ajan, mutta tuntuu että olen aivan liian laiska tällaiseen. Silti olen erittäin innoissani viimeisestä lukiovuodesta, vaikka ainoastaan kevään kaukaisuudessa häämöttävistä penkkareista ja abiristeilystä. Tärkeysjärjestyksensä kullakin.

Oon ollut ihan paniikissa koko viikon, koska sain vihdoin aloitettua autokoulun. Se on kyllä ollut kamala kokemus, en suosittele kenellekään. En taida ikinä saada edes korttia, sen verran keskittymiskyvytön ja vilkas olen. (Eli jos jäätte Riihimäki-Hyvinkää-Nurmijärvi seudulla auton alle kahden kuukauden kuluttua, voin olla aika varma että kuskina olen ollut MINÄ) Mullahan ei ole edes mopokorttia. Vähän olin nolona kyllä, kun maanantaina ensimmäisellä teoria tunnilla kysyttiin kenellä on mopo- tai kevarikortti, olin ainoa joka EI viitannut. Huoh, olisi pitänyt olla kaukokatseisempi sillon 15 kesäisenä. No ehkei se ollut niin kamalaa, mutta silti hävettää hiukan. Laiskuus on pahin demonini.

Lisää paineita tuottaa ammatinvalinta, joka on keväällä edessä. Olen leikitellyt ajatuksella, että pitäisin lukion jälkeen välivuoden ja tekisin töitä, samalla miettien mitä sitten "isona" haluan tehdä. Se alkaa vaikuttaa parhaimmailta vaihtoehdolta tässä vaiheessa, koska tänään kun lueskelin ammattikorkeakoulujen yhteishakuopasta,en löytänyt sieltä yhtään kiinnostavaa tutkintoa. Haluaisin niin kovasti lentöemännäksi, mutta se vaatii mielestäni liikaa, ollakseen niinkin epämiellyttävä työ.

H:stakin on alkanut kuulua vaikka mitä, mistä tietenkin olen innoissani. En halua edes kuvitella kuinka sekaisin olisin ollut, jos se olisikin tollalailla vain hylännyt mut. On ihanaa olla rakastunut, se tuo muhun sellaista varmuutta, että voin vihdoin olla täysillä oma itseni. Ennen tätä olin hieman varautunut kaikkia kohtaan, koska ajattelin ettei kukaan voisi tykätä musta. Tiedän että se oli hölmö ajatus, mutta en mahda sille mitään. Kuulun näihin haluan-että-minua-rakastetaan ihmisiin, mutta nyt alan pikkuhiljaa olla tyytyväinen itseeni. Se on todella rauhoittavaa, eikä mun nyt tarvitse koko ajan olla esillä, jotta ihmiset huomaisi mut. Tietty, oon niin vilkas ja puhelias, että esillä olo ja esiintyminen on osa luonnettani, mutta vihdoin saan tehdä sen eritavalla. Sain asiat selvitettyä N:änkin kanssa, onneksi. Kerkesin jo hieman kaivata sitä, olihan se yksi mun parhaista kavereistani, ennen kaikkea tätä häslinkiä. Alamme olla taas siinä tasapainossa, joka vallitsi välillämme todella pitkään. Kuinka tyytyväinen olenkaan. Sain kaverini takaisin ja jälleen voin olla rennosti ja aidon iloisesti sen kanssa.

2 viikkoa aikuisuuden iloihin, IHANAA. Pääsen menemään ja tulemaan miten haluan ja voin jättää täysi-ikäiset kaverini rauhaan, koska saan vihdoin ostettua itse paheeni.