Hei K,

Ilmoituksesi tuli täysin yllätyksenä, enkä osaa suhtautua asiaan vieläkään. Halusin sanoa sinulle jotain, kertoa tunteistani, itkeä olkapäätäsi vasten, mutta en saanut ääntäni kulkemaan enkä lihaksiani toimimaan. Menin kokovartalo lukkoon, joka ei vieläkään ole auennut. Olet ainoa, joka saisi sen avautumaan. 

En halua olla se tyttö, joka jäi itkemään perääsi, mutten osaa olla muutakaan. Ajatuskin sinusta saa kyyneleet valumaan. Tiedän, että teit sinällään oikein, mutta en voi väittää etteikö se silti sattuisi. Emme olleet yhdessä kauaa, mutta jotenkin tunsin oloni niin vakaaksi ja oikeaksi kanssasi, sanasi osuivat oikeisiin kohtiin, satuttaen enemmän kuin mikään muu. Tiedän myös, kuinka rankka tämä tilanne on sinulle, joten en haluaisi syyllistää, mutta kun sattuu on helpompaa olla vihainen kuin ymmärtäväinen. Ei sillä, en ole vihainen, en ainakaan sinulle, ehkä ainoastaan itselleni, koska annoin itsestäni enemmän kuin koskaan ennen kenellekään. Tunsin oloni hölmöksi, sinä et ollut samalla viivalla kanssani, taisin olla vain se Rebound-tyttö.

"Rakastan edelleen vanhaa tyttöystävääni, enemmän kuin sua". En saanut sanoistasi tolkkua, miten ihmeessä se on mahdollista ? Kaksi päivää aikasemmin kaikki oli hyvin ja nyt sanot jotain tuollaista. Odotin sinun koko ajan hihkaisevan "Haha, käytin sua", omaan tapaasi, mutta sitä ei kuulunut. Tuskainen ilmeesi kertoi sinun puhuvan totta. Lattia putosi altani, enkä saanut enää henkeä. Kuinka näin voi käydä minulle ? Kerrankin kun olin tosissani jonkun kanssa. Lupasit, ettet anna mun pudota, mutta tönäisit itse mut yli reunan. Kerroin sulle, että tunnen sua kohtaan isosti, enemmän kuin ketää muuta kohtaan, ja sanoit tuntevasi samoin. Miksi, jos kerran tiesit, ettei se ollut totta ?

Haluan silti olla kaverisi, en ymmärrä että miksi, mutta olet edelleen mulle tärkeä, enkä halua olla huonoissa väleissä sun kanssa. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus lähitulevaisuudessa, ainakin toivon niin.