....Ja sitten se viesti tulikin. Itkuhan siinä pääsi, onneksi kukaan ei ollut kotona silloin. K kertoi tuntevansa itsensä idiootiksi, koska päästi mut menemään. En oikein tiedä miten reagoida, puoliksi hypin onnesta kattoon ja vuodatan ilon kyyneleitä, mutta ahdistaa silti. Haluan K:n takaisin enemmän kuin mitään muuta, mutta se satutti mua enkä oikein tiedä miten olla. En luota siihen, mutta haluan sen. Kuinka ironista.

Viime viikonloppu veljen kanssa oli mahtava. Oli ihana saada nollata pää ilman tuttuja, vain veli ja sen kavereita oli todistamassa mun tuskastuttavaa ikävääni. Puitiin yhden veljen kaverin kanssa mun ja K:n suhdetta, kovastikin, ja se ihmetteli miksi ihmeessä mä haluan sen takaisin. Yritin selittää sille, että kun tapaa sen Mr. RightGuyn ei voi olla haluamatta sitä. Ei sillä, en usko Mr. RightGuyihin, jokainen tuntuu oikealta silloin tällöin, mutta kun tapaa sen joka sopii itselle, joka tuntuu turvalliselta ja omalta, ei sitä voi vaan jättää muille. K on siis mun, joten naiset, keep your hands off my boy !

Vietin eilisen illan ja tämän päivän siskon kanssa, eikä hauskuutta puuttunut. Koko se iso ikävä purkautui ulos sanatulvana ja hervottomana räkätyksenä. Oltiin ja juteltiin kaikki kuluneen parin kuukauden asiat läpi. Tuntui niin hyvältä kun joku ymmärsi ja näki asioita samalta kantilta. Sisko kuunteli, lohdutti ja kyseenalaisti mua, ja juuri sitä tarvitsin. Jonkun, joka kysyy multa: Oletko varma päätöksestäsi ? Kannattaisiko miettiä hetki ? Kyllä, olen varma, haluan K:n takaisin,  enkä halua miettiä asiaa enää.  Tarvitsen siskoani niin paljon, että ajatus vuoden erossa olosta tuntuu kamalalta.

Toivon niin, että K huolisi mut takaisin. Taidan olla epätoivoisen rakastunut siihen.

---Jonspa