Edelleen hieman epävarma tilanteestani. On sellainen tunne että, tykkään K:sta, tykkään siitä suunnattomasti, mutta en ole varma tykkäänkö sittenkään. Tätä voi olla hieman hankala ymmärtää, joten yritän selittää. Se on ihana, tykkään siitä niin paljon, että haluan olla sen kanssa koko ajan ja kaikki ajatukset liittyy jotenkin siihen, mutta silloin tällöin alan kyseenalaistamaan tunteitani, jolloin päädyn siihen etten tykkää siitä puoliksikaan niin paljoa. Hämmentävää. Ajattelematta ja epätietoisesti en haluisi olla päivääkään ilman sitä kun taas tietoisesti kehitän tunteitani vasta siihen suuntaan.

Eilen ja toissapäivänä oli kyllä ihanaa viettää aikaa K:n kanssa. Oltiin lähekkäin ja juteltiin joutavia. Se piirsi mun selkääni kuvia,  joista lähes tulkoon kaikki arvasin väärin. Hyvä minä. Se kertoili mulle juttuja sen lapsuudesta ja näytti pari kuvaakin. Sunnuntai aamuna se paisto mulle kananmunia, teki leipää ja keitti kahvia. Istuin niiden keittiössä (ihan unipöhnäsenä) ja ensimmäistä kertaa hetkeen oli levollinen olo. Ei tarvinnut huolehtia mistään, tyhmän surulliset asiat oli kadonnut kaukaisuuteen. Oli vain minä ja K. Olisin halunnut jäädä roikkumaan siihen tunteeseen, ylettömään onnellisuuteen, jonka se herätti. K soitteli mulle pianolla ruokamusiikkia (sen valikoima oli aika suppea, My heart will go on ja I will stay), mutta ah, oli kyllä ihanaa. Aika meni liian nopeasti taas ja kohta istuinkin junassa, palaillen aamupäivän tunteisiin hölmösti hymyillen (konnari piti mua varmaan ihan pimahtaneena).

Sain kuulla hetki sitten kirjoitusten tulokset ja tämän neidin Englanti, pitkä oppimäärä lähti ÄLLÄNÄ ! Olin ruveta itkemään ilosta, onhan musta sittenkin johonkin ! Historiakin lähti suhteellisen hyvänä, parempana mitä odotin, nimittäin ämmänä, joten kyllä, olen erittäin tyytyväinen syksyn kirjoituksiin. Nyt olen selaillut haltioissani netistä valkoisia lakkeja, koska tuntuu ensimmäistä kertaa että musta saattaisi sittenkin tulla Ylioppilas tämän lukuvuoden aikana. Aploodeja mulle !