Tämä Blogi ja sen kirjoittaja muuttavat nyt osoitteeseen http://jonnasbutterflylife.blogspot.com/

Jos joku haluaa jatkaa hentoisen elämäni lukemista niin tervetuloa vaan :)

Ajatus nro. 1 : Armeija, joka pojan velvollisuus
5.1 kk jäljellä yksinäisyyttä. Se ei tunnu enää pahalta, vaan lähinnä helpottavalta. Melkein puolet kärsitty. Miten ihmeessä yhden ihmisen läsnäolo ja varsinkin sen puute voi vaikuttaa näin paljon mielialaani ? Ikävä on ihan suunnaton koko ajan. Kaikki väittää, että yksinäisyyteen tottuu, mutten ole itse ainakaan vielä huomannut mitään tämän suuntaista. Kuinka joku voi tottua tähän kamalaan tyhjyyden tunteeseen ? Tyhjä olo, jotain puuttuu vierestä. Näin iltaisin se iskee pahiten, missä on mun oma patteri, se lämmin ja turvallinen ihminen, joka hipsuttelee mut uneen ja kuiskii lempeitä korvaan ? Armeijassa. Kiinni viikonlopun. Se on väsynyt, eikä jaksa vastata kuin yhdellä sanalla:"väsyttää". Tiedän kyllä. Ymmärrän kyllä, niin minuakin.

Ajatus nro. 2 : Olen omasi
Uskotteko, miten hirveetä on kuulla toisen kysyvän "Rakastatko mua vielä" ? Enkö ole näyttänyt sitä tarpeeksi ? Mielestäni jokainen eleeni, ilmeeni ja tekoni puhuu sen puolesta, joten miten hän voi edes epäillä sitä ? Ihan kuin tunteeni vain joku päivä sammuisivat, on/off nappulasta ? Kultaseni, I'm in it for real. En rakastu helposti, ihastun ehkä, mutta jotenkin tämä tapaus on vienyt sydämeni, kokonaan. Argh. Suututtaa ajatella, ettei se ole sille selvä. "Kyllä, rakastan sua, sitä ei muuta mikään. Olen sun. Kulta, lue mun huulilta jos et muuten ymmärrä". Suutele mun huulet rikki ja rutista ilmat pihalle.

Nyt, aikuisten maailma kutsuu ja aamun aikainen herätys. Ajatuksetkin tukkiutu kun nää kaksi sai jotenkin sekoisasti ulos. Mehh, että voi olla ihminen tukossa yhden instituution takia.

---JONSPA

Huomenna alkaa ikävä.

Nyt on siis ihan pakko, näin kesämökiltä, puhelimen välityksellä, kirjoittaa ylös tunteita, ku tuntuu että pakahdun! Tänään, 07.07.2010, tajusin että mä rakastan mun poikaystävääni niin paljon, että sydän lähes tulkoon pysähtyy. Jokainen katse, kosketus ja sana saa mut menee ihan veteläksi. Miten ihmeessä kestän viiden päivän päästä alkavan armeijan, joka vie mun mieheni?

Olen tässä hetken aikaa jo pohtinut itseäni ja sitä, miten olen omanlaisekseni tullut. Itseasiassa, pohdintani alkoi tässä taannoin Äidinkielen 9. kurssilla, jossa jouduin kirjoittamaan esseen otsikkoon "Miten minusta tuli minä". Opettajani piti tekstistä, osasin analysoida itseäni kuulemma erinomaisesti, hassua.

Olemassa olooni on tietysti tarvittu äiti ja isä, mutta olenko heidän ansiostaan minä? Olen perinyt geenini heiltä ja sitä kautta fyysisen olemukseni: hiukset, silmät, korvat ja niin edelleen. Ilmeemme ja eleemme ovat lähes samoja. Näen itsessäni heidän luonteenpiirteitään ja muistutan heitä päivä päivältä enemmän. Silti olen sitä mieltä, että minuudellani ei ole mitään tekemistä heidän kanssaan.

Lapsuudessa minuudella ei ollut suurta merkitystä, olin vain vanhempieni lapsi, villi, vapaa ja huoleton. Kavereiden kanssa leikkiessä ”minä”, jäi taka-alalle muiden leikkeihin kuuluvien henkilöllisyyksien ottaessa vallan. Rakastin leikkiä olevani joku tai jokin muu, Pokémonit olivat ehkä suosikkejani. Sain olla yliluonnollisia voimia omaavan söpö ja pörröinen olento. Siihen aikaan en osannut ajatella itseäni yksilönä, enkä itse asiassa minään muunakaan. Lapsena ei leikeiltä jäänyt aikaa pohtia syvällisyyksiä omasta itsestään. Tapahtumat ja kokemukset, eniten pettymykset, kasvattivat ja muokkasivat minuutta pysyvästi. Oikea ja väärä opin kyseenalaistamalla vanhempieni arvot ja mallit, kapinoimalla sääntöjä ja kotiintulo aikoja vastaan. Rangaistukset ja niiden kovuus määrittelivät tekojen vääryyden. Rajat olivat tiukkoja, eikä niistä joustettu ollenkaan. Pienistäkin rikkomuksista seurasi suunnattomat rangaistukset. Äitini oli, ja on edelleen, hyvin suorituskeskeinen, joten koulusta oli tultava hyviä arvosanoja.

Ala-asteella lapset olivat hyvin ilkeitä, kuten odottaa saattaa. Ei saanut yhtään erottua joukosta, vaan joka tytön velvollisuus oli sulautua massaan. Kaikkien ihailemat piirteet, kuten rohkeus ja sanavalmius olivat pakollisia, muuten ei ollut mitään. Olimme kaveriporukkamme kanssa luokkamme näkyvimmät, jotkut ehkä sanoisivat että suosituimmat. Silloin oli erittäin tärkeää vaikuttaa mahdollisimman vanhalta ja naiselliselta, vaikka piti olla kovaääninen, suorapuheinen ja aina iloinen poikatyttö samalla. Jo tuossa iässä piti olla itsevarma, koska itsevarmuus yhdistetään lähes aina kauneuteen ja kauniista ihmisestä on helppo pitää. Vaikka vaatimukset olivat noinkin kovat, en ala-aste ikäisenä vielä itseyttäni ajatellut, yritin ainoastaan olla samanlainen kuin muutkin.

Massaan sulautuminen oli kuitenkin kaikista pahimmillaan yläasteella. Silloin oli oltava ehdottomasti mahdollisimman huomaamaton, muuten saattoi saada huonon maineen. En ymmärrä vieläkään, miten tytöt vuodesta toiseen jaksavat noudattaa yhteisönsä pukeutumis- ja luonnekoodeja, jotka saattavat olla täysin tuulestakin temmattuja. Lapsuusajan kovat rangaistukset olivat ajaneet minut kotihiireksi, hyvin katkeraksi sellaiseksi, koska kaverini aloittivat teini-iän kokeilut ja minä istuin kotona, peläten poistumista. Alkuun kaverini kyselivät minua aina mukaansa, kinusivatkin, mutta koska en saanut lupaa ikinä lopettivat hekin soittelun. Ei kukaan halua roikkua kenenkään perässä, jos toinen ei koskaan tule vastaan. Etäännyin kavereistani, eikä minulla ollut juuri oikeita ystäviä. Halusin koko ajan lähteä kotoa, mutta äitini pelossa en koskaan uskaltanut. Hän selitti kieltävänsä minua omaksi parhaakseni, mutta silloin se tuntui ainoastaan epäoikeudenmukaisuudelta. Halusin kokea ja olla nuori kavereiden rinnalla, enkä voinut. Se ahdisti minua, olisi ahdistanut ketä hyvänsä. Istuin kotona päivästä toiseen ilman oman ikäistäni seuraa. Ymmärrän kyllä äitiäni erittäin hyvin, olin liian nuori silloin, mutta se tuntui pahalta olla ulkopuolinen.

Kaverien esimerkkiä matkien olin koulussa täystuho, kapinallinen vailla omaatuntoa. Koska en koskaan nähnyt kavereitani koulun ulkopuolella, yritin kaikkeni miellyttää heitä, yleensä olin se joka teki kaikki typeryydet, muiden yllyttäessä. Murrosiässä kaverit saattavat nousta jopa vanhempia tärkeämmäksi osaksi nuoren elämää, enkä ollut siinä poikkeus. Janosin kavereita ja heidän hyväksyntäänsä, tein mitä hyvänsä saadakseni sen. Silti tunsin oloni aina ulkopuoliseksi. En osannut silloinkaan vielä pohtia itseäni ja muille antamaani kuvaa itsestäni. Yritin niin kovasti miellyttää kaikkia, etten oikeastaan merkinnyt kenellekään mitään, muut kiusasivat minua joka asiasta. Ikäväkseni jouduin myöntämään olevani yksi, siihen aikaan mielestäni, säälittävämmistä tapauksista: koulukiusattu. Olin ujo sisältä ja kaikki käyttivät sitä piirrettä hyväkseen. En uskaltanut sanoa ei kenellekään. Korostin piirteitä joita muut arvostivat, olin räjähdysaltis koko ajan ja valmis sanomaan mitä hyvänsä loukatakseni ihmisiä, jotka mielestäni olivat sen ansainneet. Voisin jopa sanoa, että yläaste aikaiset kaverini ovat muokanneet minuuttani eniten. He saivat minut vetäytymään sisäänpäin ja piilottamaan oikeat tunteeni. Olin sitä mieltä jo pienenä, että ulospäin ei saa näyttää tunteita, ja nyt se vain vahvistui. Aloin jopa pitämään siitä että sain piiloutua suojieni taakse ja kiskoa naamarini päähän. On niin paljon helpompi lipsua rooliin kuin olla puhtaasti oma itsensä. Roolin takaa kukaan ei näe mitä oikeasti tuntee ja miten reagoi asioihin. Tuntuu paremmalta olla näyttämättä haavoittuvalta ja esittää olevansa jotain paljon parempaa, kuin avautua muiden edessä.

Jossain vaiheessa kuitenkin aloin ajatella enemmän itseäni ja luonnettani, tällainenko halusin olla? Aloin kyllästyä rooliini luokan pellenä ja ikuisena hauskuuttajana. Jouduin myöntämään, etten ollut ollut oma itseni, en moneen vuoteen. Olin mieltänyt oman itseni heikoksi, haavoittuvaiseksi, enkä kehdannut esitellä sitä kenellekään. Heikkouteni ovat aina olleet minulle vaikein asia myöntää. En varmaan eroa kauheasti muista ihmisistä tässä asiassa koska jokainenhan pelkää hieman heikkouksiaan. En koskaan ole halunnut tunnustaa, että minussakin voi olla jotain vikoja. Olen yksi näistä täydellisyyden tavoittelijoista, halusin olla virheetön. Eniten minua loukkasi kun joku toi julki vikojani.

Vasta kaveriporukan vaihdoksen jälkeen, uuden ystävän avulla uskalsin ruveta purkamaan henkistä muuriani ja tulla ulos kuorestani. Hänenkään kanssa en kyllä pystynyt vielä olemaan oma itseni, vaan korostin jälleen niitä piirteitä, joita hän sattui arvostamaan, niin kuin olin aina tehnyt. Ympäristön vaihdos oli parasta mitä pystyin silloin tekemään, tarvitsin sitä kasvaakseni. Tarvitsin tilaa ja hetken rauhaa entisiltä kavereiltani, jotka pompottelivat minua miten sattui.

Onnekseni muutimme silloin pois asuinpaikkakunnaltamme ja pääsin irti kaikista minuudelleni haitallisista kuvioista. Sain mahdollisuuden aloittaa alusta, ihan omana itsenäni. Olin kuitenkin tehnyt sen verran hallaa jo itselleni, etten enää tiennyt mikä olin omana itsenäni. Hukuin rooleihini ja peleihini, enkä osannut enää rentoutua. Tiedän, ettei se ole harvinaista, mutten osannut arvata minullekin käyvän niin. Olin siis hukassa, kun en enää osannut olla normaali itseni. Miksi ihmeessä annoin itselleni käydä niin? En tiedä vieläkään miksi. Jos emme olisi muuttaneet pois, olisin varmaan jatkanut toimintaani samaan malliin.

Vasta nyt, monen vuoden jälkeen voin sanoa olevani oma itseni, ja siihen onkin mennyt aikaa tuhottoman paljon. Yläasteen jälkeen lukioon mennessäni olin vielä hieman eksyksissä ja hermostuin helposti uusiin ihmisiin ympärilläni. Yritin olla heille mieliksi, kunnes huomasin, ettei minun tarvinnutkaan. He pitivät minusta ilman kumarteluakin. Pikkuhiljaa olen sen jälkeen löytänyt itseni ja huomannut olevani aivan erilainen kuin yläasteen aikana. Ja vaikka joskus vieläkin tunnen olevani melko eksyksissä, tuntuu nyt kuin vihdoinkin pystyn näyttämään muille sen oman itseni, jota jo ala-aste iässä pidin vastenmielisenä ja heikkona.

Kiittäen ja kumartaen, omana itsenään

- Jonspa

ps. huomenna 5 kk med pojkvän <3

pps. 5 päivää valkoiseen lakkiin.

KU ETTÄ JÄNNITTÄÄ NIIN PIRUSTI YLIOPPILAS KOKEIDEN TULOKSET, JOITA EN USKALLA MENNÄ KYSYMÄÄN KOULULTA. YTL ON OIKEESTI TYHMÄ, JA NIIN TYHMÄT EI PÄÄSE KOULUUN. APUA MITÄ TEEN OON PANIIKISSA PELOTTAA IIK.

Olispa tää kaikki jo ohi.

Nyt on sellanen juttu, että tämä neiti on BeeÄffän ansiosta kuukauden karkkiherkkulakossa. Ja herranjumala että on vaikeaa olla syömättä mitään hyvää. On tullut kiskottua ihan mieletön määrä hedelmiä, namnam. Panoksena on BeeÄffän 2 kk juomattomuus, jos se häviää, tai mun 2 kk kestävä tupakkalakko, jos satun hävimään. Tietysti en aio hävitä, en todellakaan. Ärsyttävintä on se, että BF ei tunnu kärsivän herkkulakosta ollenkaan ! Sipsit ovat paheeni, enkä ole saanut 3 viikkoon syödä niitä, ihan hirveät vierotusoireet.

Iik, kävin tossa viikko sitten ostamassa itselleni ylppäri puvun, ihan järkyttävän kalliin sellaisen, ja nyt jännittää. Kutsut on puolivalmiit ja maanantaina ne pitäisi lähettää. Apua. Tuleeko musta nyt sitten oikeasti ylioppilas ? Hirveän epätodellinen tunne. Huomenna pitäisi mennä kenkiä katsomaan ja ajattelin lakin ja lyyran ostaa, hui. Miten ihmeessä aika on kulunut näin pirun nopeasti ? Vastahan valitsin kursseja ykkösellä ja nyt on jo kirjotukset ohi ja kaikki ohi. Kamalan pelottavaa.

Muuttokin alkaa lähestyä, kauheasti pakattavaa, miten ihmeessä 3. kerroksisen talon kaikki tavarat saa ängettyä 74 neliöön ? Ei mitenkään. Mitä sitten karsisi ? "En mä tätä haluu heittää pois, liikaa tunnearvoa". Ollaan äidin kanssa ihan paiseessa, ei tää tuu onnistuu, ei sitten millään. Olen kyllä ihan tyytyväinen muuttoomme, pääsen pois täältä jumalan selän takaa lähemmäs kavereitani. Toisaalta taas välimatka BeeÄffään ja Rosmoon kasvaa, mikä on aika ikävä puoli, mutta kyllä ollaan tähänki asti pärjätty, joten miksei tästä eteenkinpäin ?

Hmm. Tämän hetken huolen aihe on Rosmo, joka tuntuu olevan hemmetin mustasukkainen BeeÄffästä. En tiedä miksi, mutta hän ei tunnu sietävän BeeÄffää. Se on rankkaa, koska haluaisin viettää aikaa molempien kanssa, mutta Rosmo tekee siitä hieman hankalaa kiukuttelullaan. Voimiakuluttavaa. Kun he ovat samassa seurassa, he vain tappelevat ja kinastelevat keskenään ilman päätä ja häntää.

Äh, mutta House is on air, pakko lopettaa. Ehkä jaksan jatkaa sen jälkeen.

--Jonspade

Tänään väsyttää. Nukuin koko viime yön huonosti ja aamulla heräsin omiin kauhun kiljaisuihini. Painajaiset siis vaivasivat. Herättyäni purskahdin hysteeriseen itkuun, hassua sinällään, koska viimeksi näin on käynyt joskus lapsena. Nyyhkäilyjeni läpi olin jo soittaa BeeÄffälle ja varmistaa, että hän oli kotona, eikä henkihieverissä sairaala pedissä. Tietenkää en tehnyt niin, koska tiedän että hän nukkuu vieläkin, eikä välttämättä olisi ilahtunut sekavasta sopertelusta klo 8.30. Keräilin itseäni hetken ei, se ei ollut totta, ja kohta aloin rauhoittua. BF turvassa, kotonaan, pakko olla.

Inhoan nukkua yksin, nyt kun on tottunut tuhisevaan ja sätkivään henkilökohtaiseen patteriin, joka pitää painajaiset poissa. Peiton alla on aina kylmä ja yksinäistä ilman BeeÄffää, useasti painajaiset hyökkäävät silloin. Pelottavaa ajatella 3 kuukauden päässä häämöttävää BF:n armeijaa, miten ihmeessä pärjään ? Päivät ilman häntä ovat melko tyhjiä. Tänäänkään en ole saanut vielä mitään aikaiseksi, ja sekös harmittaa. Täytyisi varmaan nousta pikku hiljaa ylös ja syödä, vatsa kurisee taas.

Telkkarissa pyörii Zumba mainos, ärsyttävää. Pitäisi ruveta käymään lenkillä, olen taas lihonut ties kuinka paljon. Tai jos vaikka repäisisin ja tilaisin Zumban ? Ystäväni on suositellut sitä, kuulemma tosi ihana. Haluaisin tehdä jotain mukavaa laihtuakseni. Hetken aikaa jaksoin kuntoilla (tai no miten sen nyt ottaa) Wii Fitin avulla. Kyllä siinä tuli lihakset kipeäksi, mutta tylsää sen 20 kerran jälkeen. Juokseminen olisin unelmahommaa, kuulokkeet korville ja ulos, mutta polvet ei kestä sellaista. Niinkuin veljelläni on tapana sanoa: "Tähän sukuun on saatu sekundapolvet ja ykkösluokan paino-ongelmat". Itse en ole paino-ongelmainen, sen voin sanoa, mutta olisi ihanaa olla hieman hoikempi. Ja paremmassa kunnossa. Varsinkin sitten kun BF on armeijassa kasvattamassa kuntoaan ja lihaksiaan (toivottavasti), haluaisin olla hoikempi, muutenhan olisin oikea rantaleijona hänen rinnallaan. Eikö tää mainos lopu koskaan ?

Mitähän sitä söisi ? Jääkaapissa ei tuntunut olevan mitään. Lupasin itselleni tänään sipsipussin, nam. En ole 2 viikkoon syönyt mitään ylimääräistä, muutamaa karkkia tai juustonaksua lukuunottamatta. Voisin tehdä tästä mission itselleni. Yksi sipsi- tai karkkipussi kerran kahdessa viikossa. Toisaalta, kun ehdottomasti kieltää itseltää jotain, tulee hirveitä haluja sitä kohtaan. Äh, pakko hakea ruokaa. 

Koulukin stressaa. Lukioni on 2 kurssia vaille paketissa, mutta en vain saa aikaiseksi tehdä Historian tutkielmaa ja Uskonnon esseetä. Kuulostaa vähältä hommalta, ja niinhän se onkin, mutta argh, en saa mitään aikaiseksi. Syytän siitä BFfää, se on vienyt mun ajatuskyvyn. Kyllä mä sen lakin saan, otan tänään itseäni niskasta kiinni ja teen sen tutkielman. Pitäisi vissiin aloittaa.

Mutta nyt on pakko mennä aamusauhuille, muuten alkaa vapinat.

--JONSPA

ps. Anteeksi sekaisuus (varsinkin edellisessä postauksessa)

Suurin syy pitkään kirjoituksettomuuteen on häpeä. En ole osannut selittää itsellenikään kaikkea tapahtunutta joten tuntui turhalta yrittää pukea tapahtumia sanoiksi, kauniiksi lauseiksi ja sopivan mittaisiksi kappaleiksi. Sujuvaa tekstiä ei elämästäni olisi saanut aikaiseksi, enkä tiedä saako vieläkään, mutta nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä, että haluan purkaa ajatuksiani.

Olen jumissa, eikä ajatukset kulje mihinkään. Olen muuttanut onnellisuuden saippuakuplaan, sitä ei läpäise mikään. Hirveä nälkä, mutten halua mennä syömään, en pysty syömään, ajatukset pyörii vain yhdessä henkilössä. Päiväkin erossa hänestä tuntuu ylitsepääsemättömältä, vaikealta. Haluaisin muuttaa hänet taskukokoiseksi, niin hän kulkisi mukanani kaikkialle. Maha pitää hirveätä meteliä, pakko mennä kohta syömään. Mitähän hän tekee ? Ja niin nälkä jäi kuplan ulkopuolelle. Kuplassa on vain minä ja hän, kaikki muut jäävät ulos. Hymyilyttää, kohta, kohta olet taas minun.

-Rakastan.
-Olet vain rakastunut

Ei, en ole. Rakastan. Vain häntä, vain sinua, vain meitä. Alan tuntemaan oloni pakkomielteiseksi. Haluan vain hänen pysyvän turvassa, ja ainoastaan itsekkäistä syistä. En tiedä mitä tekisin ilman häntä, lakkaisin varmaan olemasta. Pohdittiin sitä joskus, hän totesi menevänsä rikki, sirpaleiksi, jos minulle kävisi jotain. Itse ajattelin lähtöä. Menisin niin kauas kuin mahdollista ja hajoaisin sinne. Kuplan seiniä ravisuttaa vatsan murina. Joojoo, ihan kohta. Miksi, oi miksi olen näin riippuvainen hänestä ?
- Rakastan. Ihan oikeasti.

Mielestäni on sinällään säälittävää, että vielä tänäänkin itkin K:n takia. Se ei millään poistuisi mun mielestäni. Kiroan sitä päivittäin, koska se ei ole mielestäni reilua. Mikä oikeus sillä on olla joka yö mun unissa ja ajatuksissa ?

Tällä hetkellä K:takin polttavampi aihe on P, yksi entinen poikaystäväni, joka on todella hämmentävä. En osaa sanoa haluaako hän olla vain kaverini, vai kaipaako hän jotain muutakin. Välillä sen eleet ja ilmeet ja sanat puhuvat sen puolesta. Yritän selittää sille mahdollisimman hellätunteisesti, ettei muhun kannata ihastua, ainakaan nyt kun mielessäni pyörii alati K. Musta ei seuraa kuin sydän suruja ja loukattuja tunteita. Ehei, parempi kuin etsii itselleen arvoistaan seuraa ja jättää mut oman onneni nojaan.

Uneksin joka yö K:sta ja täälläkin joka postauksessa on ollut jotain siitä. En tiedä miksi en vaan voi päästää siitä irti.

Äh, mutta aika juoksee kovaa karkuun ja täytyy mennä nukkumaan, huomenna nähkääs ryntään joululahja ostoksille. Vihaan sitä, myönnän sen, mutta ehkä löydän itselleni jotain oikein mukavaa !

--Jonde

2 päivän aikana ajettu : 250 km.

Tai siis voisi olla, jos olisi ollut jossain eilen illalla. Mutta ei, en ollut. Kotona istumista ja karkkia, siinä eilisillan sisältö. 11 aikaa nukkumaan ja huonot yöunet.

Tämän aamun ruokavalio on ollut vähäinen, vaikka lupasin itselleni ruveta syömään kunnon aamupalaa. Olen tosi laiska pitämään lupauksia itselleni. Muille antamat lupaukset yritän mahdollisimman tarkkaan pitää, mutta itselleni antamat ei, ehei.

Appelsiinimehu. Juon sitä joka aamu, se herättää ihanasti. Sen hieman hapan maku antaa sellaisen potkun joka aamuun, että olen hieman koukkuuntunut siihen. Telkkarista tulee jotain skeidaa politiikka ohjelmaa. Ei millään kiinnostaisi liikkua suihkuun, mutta pakkohan se on. Jokainen lauantaiaamu, arkiaamurutiinit tuntuu ihan kamalilta.

Toinen lasi appelsiinimehua. Suihkun jälkeen mikään muu ei tunnu niin hyvältä. Hiuksista tippuu kylmää vettä niskaan. En näe mitään, joten ensimmäisenä käyn laittamassa linssit silmään. Alan olla kokonaan hereillä, vihdoinkin. Kello alkaa lähennellä puolta yhtätoista, olenpa ajoissa lauantaiaamuna ylhäällä.

Kahvia. Sain itseni irti aamukahvista, mutta nyt huomaan lipsuvani takaisin vanhoihin tapoihin. Huonoihin sellaisiin. Tunnen olevani liian aikuinen, liian täysi-ikäinen. Tälle päivälle suunnitelmissa paljon ajelua ja aikatauluja sumplaillessa menee huomaamatta jo toinenkin kuppi kahvia, mustana, kaksi sokeria.

Kaksi klementiiniä. Usein mulla on aamuisin niin paha olo, ettei syömisestä tule mitään. Nytkin tunnen oloni pahoinvoivaksi, enkä voisi kuvitellakaan syöväni mitään kiinteää. Lupauduin kuskiksi isäpuolelle ja käydä samalla iskällä kahvilla. Aikamoista sahailua, ajattelen, mutta kun Mika maksaa bensat, voin hyvillä mielin ajella hakemaan Roosaa toisesta suunnasta ensin. Toisen klementiinin kuoret jäävät olohuoneen kahvipöydälle, kun puhelin soi taas. Se ei ole tehnyt tänä aamuna muuta kuin soinut.

Tällainen oli tämä aamuni, ihanan leppoisa.

Ei vieläkään yli K:sta.

Listasin joskus vuosi sitten Irc-Galleriaan 10 asiaa, jotka haluaisin sanoa ihmisille, ja nyt tuli fiilis, että voisin päivitellä sen tänne, ihan vain omien ajatuksien selkiyttämiseksi. En paljasta kenestä puhun, ihan vain tunteita säästääkseni.

1. Päätin joskus, etten päästä sinusta irti, vaikka miten pyristelisit, mutta jossakin vaiheessa lipesit otteestani. Nyt on tosi kova ikävä, koska olit yksi parhaista kavereistani ja tarvitsin sua ihan mielettömästi. Välejämme kaihertaa omat, erilliset elämämme, jotka eivät kietoutuneetkaan yhteen. Elämä veti meidät eri suuntiin, mutta ikävä on silti kova, joten mikset tulisi takaisin, koska tarvitsen sua.

2. Olet vuoden sisällä kasvanut henkisesti niin paljon, että en meinaa tunnistaa sinua enää. Olen niin ylpeä sinusta, olet saanut elämäsi raiteilleen, eikä muiden tarvitse enää olla sinusta huolissaan. Haluan eniten sanoa sinulle, että rakastan sinua, koska se on totuus, mutta sehän olisi täysin sopimatonta meidän keskuudessa. Jatka kuitenkin samaan malliin, olen niin Ylpeä sinusta että voisin vaikka haljeta.

3. Mulla ei ole mitään henkilökohtaisesti sua vastaan, en vain pidä siitä miten leikit muilla ihmisillä. Pelailet miten haluat, uhkailet ja kiristät, eikä kukaan saa olla kanssasi erimieltä. Voit olla ystävillesi vaikka miten mukava ja ihana, enkä epäile sitä mitenkään, jos olisimme ystäviä tiedän, että olisit lojaali ja oikea ystävä. Mutta et ole ystäväni, enkä sitä haluaisikaan, koska olet mielestäni yksi vastenmielisimmistä ihmisistä, jonka tiedän.

4. Joskus olit mulle tosi tärkeä, mutta kävit läpi suuren muodonmuutoksen. Oli kauhistuttavaa huomata miten se keltainen neste oli noussut päähäsi, saaden sut ajattelemaan hieman liikoja itsestäsi. Toisaalta, seura, jossa liikut on mielestäni vaikuttanut käytökseesi huomattavasti, mikä on sääli, koska joskus olit mielestäni ihastuttava luonne. Tällä hetkellä olen vain iloinen, että saan sanoa sinun olevan idiootti, enkä halua olla missään tekemisissä kanssasi.

5. Aluksi sain susta ihan väärän kuvan. En osannut oikein olla lähelläsi, koska koin sinut hieman pelottavaksi. Mitä lähemmin sinuun tutustuin, sitä enemmän aloit merkitsemään mulle. Nyt olet toinen oikeista ystävistäni ja luotan sinuun lähes tulkoon 100 prosenttisesti. Ainoa, mitä tarvitsin oli ymmärrys ja aika, ja onneksi näin vaivaa tutustuakseni suhun, koska nyt olet niin tärkeä, etten onnistuisi missään ilman sinua.

6. En oikein osaa suhtautua suhun. Joskus tykkäsin susta tosi paljon, en tosin riittävästi tilanteeseemme nähden, mutta nyt olet vain hämmentävä. Täytyy myöntää, että olen aina hieman varuillani seurassasi, koska en voi varmaksi sanoa mitä tunnet mua kohtaan ja miten sen ilmennät. Haluan olla kaverisi, koska olet hauska ja lupsakka nuori, ja tuntemisen arvoinen. Toivon vain, että saisin selvitettyä asiat kanssasi.

7. Ilman sua, ei olisi mua. Olet uusin tuttavuuksistani, mutta nousit nopeasti kaikkein tärkeimmän penkille. Osaat lukea mua ja ymmärrätkin miten joku asia muhun vaikuttaa ja miksi. En tajua, miten olen selvinnyt elämässäni, ennen kuin sain tuollaisen ystävän. Sitä sinä olet, ystävä isolla YYLLÄ, ja aion sitoa itseni suhun niin kovaa kiinni ettet varmasti loikkaa kauemmas. Kuulut mun lähipiiriin tyttö, ainoana ystävänä.

8. Ehkä voisin kuvailla sua sanalla Ensirakkaus. Koska ennen sua, en tiennyt kuinka paljon ihminen voi toista satuttaa. Ikävöin sua edelleen niin, että sattuu olla katsomatta ja puhumatta sulle. En tiedä, kuinka jatkaa tästä eteenpäin, koska kaikista muista on tullut näkymättömiä mulle. Olet ainoa kenet haluan, ja tiedän, että haluat mut takaisin, mutten tiedä. En tosiaan tiedä mitä tehdä.

9. Po-po-po-poistuisitko mun elämästäni, veisitkö mennessä ruman naamasi. Ainoa mitä sulle haluan sanoa. Olet vastenmielinen, oksettava ja olen vihannut sua jo ties kuinka kauan. Toivon, että kun tiemme vihdoin eroavat, en enää ikinä näe sinua. Mene tekemään jonkun muun elämästä vaikeaa, äläkä koskaan tule takaisin.

10. Olet parempi kaveri, kuin yksikään niistä, joita ennen sanoin parhaiksi kavereikseni. Viihdyn seurassasi, olet niin välitön ja rento. Toivottavasti mikään ei tule tähän väliin.

Oon istunut puhelin kädessä 4 tuntia odottaen, että se soisi tai piippaisi.

SERIOUSLY, meikäläinen on pathetically in love !

....Ja sitten se viesti tulikin. Itkuhan siinä pääsi, onneksi kukaan ei ollut kotona silloin. K kertoi tuntevansa itsensä idiootiksi, koska päästi mut menemään. En oikein tiedä miten reagoida, puoliksi hypin onnesta kattoon ja vuodatan ilon kyyneleitä, mutta ahdistaa silti. Haluan K:n takaisin enemmän kuin mitään muuta, mutta se satutti mua enkä oikein tiedä miten olla. En luota siihen, mutta haluan sen. Kuinka ironista.

Viime viikonloppu veljen kanssa oli mahtava. Oli ihana saada nollata pää ilman tuttuja, vain veli ja sen kavereita oli todistamassa mun tuskastuttavaa ikävääni. Puitiin yhden veljen kaverin kanssa mun ja K:n suhdetta, kovastikin, ja se ihmetteli miksi ihmeessä mä haluan sen takaisin. Yritin selittää sille, että kun tapaa sen Mr. RightGuyn ei voi olla haluamatta sitä. Ei sillä, en usko Mr. RightGuyihin, jokainen tuntuu oikealta silloin tällöin, mutta kun tapaa sen joka sopii itselle, joka tuntuu turvalliselta ja omalta, ei sitä voi vaan jättää muille. K on siis mun, joten naiset, keep your hands off my boy !

Vietin eilisen illan ja tämän päivän siskon kanssa, eikä hauskuutta puuttunut. Koko se iso ikävä purkautui ulos sanatulvana ja hervottomana räkätyksenä. Oltiin ja juteltiin kaikki kuluneen parin kuukauden asiat läpi. Tuntui niin hyvältä kun joku ymmärsi ja näki asioita samalta kantilta. Sisko kuunteli, lohdutti ja kyseenalaisti mua, ja juuri sitä tarvitsin. Jonkun, joka kysyy multa: Oletko varma päätöksestäsi ? Kannattaisiko miettiä hetki ? Kyllä, olen varma, haluan K:n takaisin,  enkä halua miettiä asiaa enää.  Tarvitsen siskoani niin paljon, että ajatus vuoden erossa olosta tuntuu kamalalta.

Toivon niin, että K huolisi mut takaisin. Taidan olla epätoivoisen rakastunut siihen.

---Jonspa

Päivät matelee eteenpäin hitaammin kuin laki sallii, eikä tämä suunnaton tyhjyys mun sisällä tunnu helpottavan ollenkaan. On päiviä, jolloin olo tuntuu paremmalta ja henkikin kulkee lähes tulkoon normaalisti, mutta jotkut päivät, kuten eilinen, ovat täysiä katastrofeja. En koskaan olisi arvannut tämän olevan näin vaikeaa ja kivuliasta. Aina kun joku edes mainitsee K:n joudun nieleskelmään itkua ja samalla pilalle menee myös loppupäivä, koska en saa sitä pois mielestäni.

Eilen kävi Eno kahvilla, pakottaen mut lopettamaan synkistelyn. Tekohymyt ja -nauru oli yllättävän vaikeita, mutta pärjäsin jotenkuten. Ehkä Eno huomasi jotain, ehkä ei, mutta parhaani kuitenkin yritin. Olin muutenkin ollut tosi maassa koko päivän, näin nimittäin ihanaa unta K:sta. No, ehkä tämä tästä, pikkuhiljaa. Säälittävintä tässä on se, että odotan koko ajan viestiä tai puhelua K:lta, jossa hän kertoisi olleen tyhmä ja hölmö, että hän haluaisi mut takaisin ja elää loppuelämänsä onnellisena kanssani. Kun tämä ei tapahdu petyn vain enemmän ja enemmän, mikä huonontaa fiilistäni entistä enemmän. On sellainen olo, ettei se oikeasti edessä halunnut mua, tai että olisin voinut olla kuka tahansa, enkä tosiaan ollut kukaan tietty.

Mutta ihanaa, sisko palaa tänään Suomeen, sitä on kerennyt tulla jo tosi ikävä ! On ollut jotenkin tosi hassua kun se ei ole ollut täällä jakamassa iloja ja suruja. Nyt onkin paljon kiinniotettavaa. En haluaisi päästää sitä enää takaisin sinne Saksanmaalle, yhyy. MUTTA, nyt päätin olla onnellinen, koska saan yhden tärkeimmistä ihmisistäni takaisin hetkeksi, etten halua pilata sillä turhalla K:n märehtimisellä. Tottakai, se on päällimäisenä mielessä, mutta nyt syrjäytän sen. Siskon takia, kunniaks ja onneksi.

--Jonspa 

Hei K,

Ilmoituksesi tuli täysin yllätyksenä, enkä osaa suhtautua asiaan vieläkään. Halusin sanoa sinulle jotain, kertoa tunteistani, itkeä olkapäätäsi vasten, mutta en saanut ääntäni kulkemaan enkä lihaksiani toimimaan. Menin kokovartalo lukkoon, joka ei vieläkään ole auennut. Olet ainoa, joka saisi sen avautumaan. 

En halua olla se tyttö, joka jäi itkemään perääsi, mutten osaa olla muutakaan. Ajatuskin sinusta saa kyyneleet valumaan. Tiedän, että teit sinällään oikein, mutta en voi väittää etteikö se silti sattuisi. Emme olleet yhdessä kauaa, mutta jotenkin tunsin oloni niin vakaaksi ja oikeaksi kanssasi, sanasi osuivat oikeisiin kohtiin, satuttaen enemmän kuin mikään muu. Tiedän myös, kuinka rankka tämä tilanne on sinulle, joten en haluaisi syyllistää, mutta kun sattuu on helpompaa olla vihainen kuin ymmärtäväinen. Ei sillä, en ole vihainen, en ainakaan sinulle, ehkä ainoastaan itselleni, koska annoin itsestäni enemmän kuin koskaan ennen kenellekään. Tunsin oloni hölmöksi, sinä et ollut samalla viivalla kanssani, taisin olla vain se Rebound-tyttö.

"Rakastan edelleen vanhaa tyttöystävääni, enemmän kuin sua". En saanut sanoistasi tolkkua, miten ihmeessä se on mahdollista ? Kaksi päivää aikasemmin kaikki oli hyvin ja nyt sanot jotain tuollaista. Odotin sinun koko ajan hihkaisevan "Haha, käytin sua", omaan tapaasi, mutta sitä ei kuulunut. Tuskainen ilmeesi kertoi sinun puhuvan totta. Lattia putosi altani, enkä saanut enää henkeä. Kuinka näin voi käydä minulle ? Kerrankin kun olin tosissani jonkun kanssa. Lupasit, ettet anna mun pudota, mutta tönäisit itse mut yli reunan. Kerroin sulle, että tunnen sua kohtaan isosti, enemmän kuin ketää muuta kohtaan, ja sanoit tuntevasi samoin. Miksi, jos kerran tiesit, ettei se ollut totta ?

Haluan silti olla kaverisi, en ymmärrä että miksi, mutta olet edelleen mulle tärkeä, enkä halua olla huonoissa väleissä sun kanssa. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus lähitulevaisuudessa, ainakin toivon niin.

Edelleen hieman epävarma tilanteestani. On sellainen tunne että, tykkään K:sta, tykkään siitä suunnattomasti, mutta en ole varma tykkäänkö sittenkään. Tätä voi olla hieman hankala ymmärtää, joten yritän selittää. Se on ihana, tykkään siitä niin paljon, että haluan olla sen kanssa koko ajan ja kaikki ajatukset liittyy jotenkin siihen, mutta silloin tällöin alan kyseenalaistamaan tunteitani, jolloin päädyn siihen etten tykkää siitä puoliksikaan niin paljoa. Hämmentävää. Ajattelematta ja epätietoisesti en haluisi olla päivääkään ilman sitä kun taas tietoisesti kehitän tunteitani vasta siihen suuntaan.

Eilen ja toissapäivänä oli kyllä ihanaa viettää aikaa K:n kanssa. Oltiin lähekkäin ja juteltiin joutavia. Se piirsi mun selkääni kuvia,  joista lähes tulkoon kaikki arvasin väärin. Hyvä minä. Se kertoili mulle juttuja sen lapsuudesta ja näytti pari kuvaakin. Sunnuntai aamuna se paisto mulle kananmunia, teki leipää ja keitti kahvia. Istuin niiden keittiössä (ihan unipöhnäsenä) ja ensimmäistä kertaa hetkeen oli levollinen olo. Ei tarvinnut huolehtia mistään, tyhmän surulliset asiat oli kadonnut kaukaisuuteen. Oli vain minä ja K. Olisin halunnut jäädä roikkumaan siihen tunteeseen, ylettömään onnellisuuteen, jonka se herätti. K soitteli mulle pianolla ruokamusiikkia (sen valikoima oli aika suppea, My heart will go on ja I will stay), mutta ah, oli kyllä ihanaa. Aika meni liian nopeasti taas ja kohta istuinkin junassa, palaillen aamupäivän tunteisiin hölmösti hymyillen (konnari piti mua varmaan ihan pimahtaneena).

Sain kuulla hetki sitten kirjoitusten tulokset ja tämän neidin Englanti, pitkä oppimäärä lähti ÄLLÄNÄ ! Olin ruveta itkemään ilosta, onhan musta sittenkin johonkin ! Historiakin lähti suhteellisen hyvänä, parempana mitä odotin, nimittäin ämmänä, joten kyllä, olen erittäin tyytyväinen syksyn kirjoituksiin. Nyt olen selaillut haltioissani netistä valkoisia lakkeja, koska tuntuu ensimmäistä kertaa että musta saattaisi sittenkin tulla Ylioppilas tämän lukuvuoden aikana. Aploodeja mulle !

Huoh, enpä ole kerennyt/jaksanut/viitsinyt päivitellä tapahtumia tänne hetkeen. Nyt päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja selvittää ajatuksia. Ei sillä, tykkään siitä että silloin tällöin ne karkailee ja on niin sekaisin kuin mahdollista, mutta nyt ei enää pysty olemaan. Viimeiset kaksi viikkoa mun pää on ollut kuin kuhiseva ampiaispesä.

Mistähän sitä alottais ? Aivan. H. Olin aika rikki, kun siitä ei yhtäkkiä ei enää kuulunutkaan mitään. Ensin se kertoi, että tykkää musta enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta sen jälkeen ei ole kuulunu Herrasta yhtään mitään. Aika paskamaista, täytyy sanoa, mutta minkäs teet. En toisaalta nyt jaksa edes ajatella sitä, sen verran kiukkuinen olen ja täytyy sanoa, että oon unohtanut sen jo aikalailla kokonaan. Joten ei H:sta sen enempää.

Pää syy siihen, miksi ja miten oon päässyt H:sta näin helposti yli, ilman verta vuotavaa sydäntä, on eräs toinen mies. Hän on aivan kuin Täydellinen Mieheni: Komea, vahva ja ihana luonteeltaan. Tunnen olevani turvassa hänen kanssaan. Ehkä toimin hieman nopeasti H:n jälkeen ja mun pitäis antaa itselleni enemmän aikaa parantua sen aiheuttamasta sydän särystä, mutta joku mun sisälläni pakottaa toimimaan K:n kanssa. En ikinä varmaan tule törmäämään kehenkään hänenlaiseen.

Ollaan me K:n kanssa tunnettu jo pitkään ja pitkään meillä on ollut juttuakin. Ei tietenkään mitään isoa tai edes näkyvää, mutta meidän välillä on aina ollut hirveästi sähköä ja jokainen sen kosketus on aina saanut sydämen lyömään. Ja siitä tunteesta sain nauttia pitkään, koska tanssin sen kanssa Wanhat. Silloin se tosin seurusteli, sellaisen sekopäisen tytön kanssa (joka teki mun elämästäni pienimuotoisen helvetin samasta syystä) joten meidän juttu tyssäsi siihen. Sen jälkeen se loukkasi mua tosi pahasti, enkä sit moneen kuukauteen edes puhunut sille. Pari viikkoa sitten, päivä ennen mun synttärijuhlia meidän välinen juttu vihdoin edistyi. Ja nyt K pyörii mun päässä koko ajan. En edes tiedä, tykkäänkö siitä oikeasti vai onko tää vaan sitä hetken huumaa ? Jotenkin on vaikea kuvitella etten tykkäisi siitä, koska se vastaa mun Miesihannettani 100 prosenttisesti. Kuitenkin hermoilen sen kanssa. Se haluisi seurustella mun kanssa, mutta en oo yhtään varma itsestäni. Seurustelu on niin vaikeaa ! Hermoilen valmiiksi jo kaikesta: mitä teen kun se haluaa et tapaan sen vanhemmat, miten esittelen omani sille, miten osaan olla sen kanssa vaan kahden ja entäs jos teen jotain hölmöä, voinko olla sen seurassa täysin oma itseni, mitä jos se odottaa multa enemmän mitä voin sille antaa, entäs jos loukkaan sitä jotenkin ? Etukäteen ajattelu on tyhmää, tiedän, mutta silti nämä ja miljoona muutakin asiaa saa mut hermostumaan. Päällimäisenä mielessä kummittelee kysymys: Osaanko seurustella, ja mitä jos en osaakaan ?

Ja se kun ilmeisesti haluaisi seurustella. En tiedä mitä tehdä.

Onko ideoita ?

Teidän,

                      Jonspa