Päivät matelee eteenpäin hitaammin kuin laki sallii, eikä tämä suunnaton tyhjyys mun sisällä tunnu helpottavan ollenkaan. On päiviä, jolloin olo tuntuu paremmalta ja henkikin kulkee lähes tulkoon normaalisti, mutta jotkut päivät, kuten eilinen, ovat täysiä katastrofeja. En koskaan olisi arvannut tämän olevan näin vaikeaa ja kivuliasta. Aina kun joku edes mainitsee K:n joudun nieleskelmään itkua ja samalla pilalle menee myös loppupäivä, koska en saa sitä pois mielestäni.

Eilen kävi Eno kahvilla, pakottaen mut lopettamaan synkistelyn. Tekohymyt ja -nauru oli yllättävän vaikeita, mutta pärjäsin jotenkuten. Ehkä Eno huomasi jotain, ehkä ei, mutta parhaani kuitenkin yritin. Olin muutenkin ollut tosi maassa koko päivän, näin nimittäin ihanaa unta K:sta. No, ehkä tämä tästä, pikkuhiljaa. Säälittävintä tässä on se, että odotan koko ajan viestiä tai puhelua K:lta, jossa hän kertoisi olleen tyhmä ja hölmö, että hän haluaisi mut takaisin ja elää loppuelämänsä onnellisena kanssani. Kun tämä ei tapahdu petyn vain enemmän ja enemmän, mikä huonontaa fiilistäni entistä enemmän. On sellainen olo, ettei se oikeasti edessä halunnut mua, tai että olisin voinut olla kuka tahansa, enkä tosiaan ollut kukaan tietty.

Mutta ihanaa, sisko palaa tänään Suomeen, sitä on kerennyt tulla jo tosi ikävä ! On ollut jotenkin tosi hassua kun se ei ole ollut täällä jakamassa iloja ja suruja. Nyt onkin paljon kiinniotettavaa. En haluaisi päästää sitä enää takaisin sinne Saksanmaalle, yhyy. MUTTA, nyt päätin olla onnellinen, koska saan yhden tärkeimmistä ihmisistäni takaisin hetkeksi, etten halua pilata sillä turhalla K:n märehtimisellä. Tottakai, se on päällimäisenä mielessä, mutta nyt syrjäytän sen. Siskon takia, kunniaks ja onneksi.

--Jonspa