Mitä enemmän H:n kanssa vietän aikaa, sitä enemmän ihastun siihen. Viime viikonloppu oli taivaallinen, istuttiiin autossa, juteltiin kaikesta mahdollisesta ja naurettiin kaikelle. Harmittaa, että tää viikonloppu menee äidin kummitytön häihin, joten vasta ensi viikonloppuna nähdään uudestaan. En jaksaisi odottaa. Toivon koko ajan, että kirjotukset olis ohi jo, lakki päässä, jotta saisin mennä ja tehdä mitä huvittaa (ja vaikka muuttaa minne huvittaa). Ahdistaa olla kotona just nyt.

M (isäpuoli) on taas vaihteeksi kusipää. Se pitää meille kaikille mykkäkoulua, jääkaapissa on sen "oma" hylly, josta kukaan muu ei saa ottaa mitään ja haukkuu, jos vaivautuu jotain sanomaan. En ymmärrä miten äiti jaksaa katella sitä, meidän elämä on ollut aina sen kanssa iha helvettiä. Viimeset 10 vuotta on mennyt jatkuvilla eropuheilla ja mykkäkouluilla. On se joskus jopa lyönyt äitiä. Se pettää äitiä miten sattuu ja vielä kehuskelee sillä, koska meidän äiti on niin huono kaikessa, että häntä täytyy ymmärtää. Eihän äitiä voi kestää. Pienempänä annoin aina sille anteeks kaiken, senkin kun se lukitsi meidät yöpukusiltaan pakkaseen, jotta se sais lyödä äitiä ilman häiritseviä lapsia, mutta nyt mittani on täysi (ollut itseasiassa jo tosi pitkään). Vihaan sitä, ihan sydämeni pohjasta.

Muistan joskus lapsuudessani, ennen nuorimman veljeni syntymää, kuinka meillä oli ihan mielettömän hauskaa kun me tehtiin kaikkea yhdessä ja kuinka se oli niin turvallinen ja vakaa, että pidin sitä oikeana isänäni jopa. En tajua mikä muuttui, koska heti kun Jesse syntyi, se rupesi pitämään meitä ihan roskasakkina. Kaipa meissä on sitten jotain vikaa. Siltä se on ainakin tuntunut viimeiset 10 vuotta.

H oli kyllä ihana lauantaina. Musta tuntuu nyt, että olen oikeasti rakastumassa siihen, enkä enää vain "tykkää siitä tosi paljon". Voin nähdä meidä yhdessä vanhoina, ryppyisinä ja seniileinä palvelukodin keinutuoleissa muistelemassa vanhoja, hyviä aikoja. Tuntuu hassulta, että halusin aluksi nähdä sen vain kertoakseni sille, ettei meidän kannattaisi enää nähdä, koska en halunnut ihastua siihen uudestaan ja tässä sitä taas ollaan. En ole koskaan tavannut ihmistä (okei, N on yksi sellainen, mutta oon päättänyt unohtaa sen) jolla olisi noin suuri vaikutus muhun. Se saa mut aina ihastumaan itseensä kun näen sen. En oo koskaan uskonun Mr. Right Guyhin enkä kohtaloon enkä mihinkää muuhun tollasenn hömppään, mutta tän takana on kyllä varmasti jotain sellasta. Luulisin.

Tein tänään Jumbossa loisto-ostoksen ! Oon jo pitkään unelmoinut Risto-Matti Ratian valkoisista Puro -ballerinoista ja tänään vihdoinkin sain ostettua ne. On mahtava olo. Kävelin niillä jo rakot kantapäihin ja tykkään niistä yhä enemmän. Oli ihanaa olla äidin ja Jessen kanssa ostoksilla, se sai ainakin mielen pois H:sta, eikä kerennyt ikävöimään juuri ollenkaan ja sain viettää laatuaikaa perheeni kanssa. Mikäs sen parempaa kuin Mäkkiläskeily yhdessä ja sit kahvit vielä kaupanpäälle. Mahtava päivä on ollut kyllä. Itseasiassa, on ollut mahtava viikko. Maanantaina olin Tossun kanssa Lahdessa juoruilemassa ja kahvittelemassa monta monta tuntia. Sain silloinkin ostettua jotain mitä olen kauan haaveillut, nimittäin ranskalaisen manikyyrin. Nyt mun kynnet on kuulkaa tosi kauniit. Eilen kävelin koiran kanssa 2.5 tunnin lenkin, niin että koiraki väsy ihan kokonaan. Luulin jo että joudun kantaa sen kotiin, sen verran sen askel laahusti. Raukka parka, se ei varmaan enää ikinä lähde mun kanssa lenkille. Jotenka siis, viimeisenä kolmena päivänä en ole juuri kerennyt miettimään H:ta, eikä oo ollut sellaista musertavaa ikävä fiilistä ollenkaan. Kuinka mukavaa.

Ah, huomaan että ihmiset oikeasti lukee tätä mun vuodatustani (ihmettelen kyllä kovasti syytä siihen...) kommenttia saa jättää, jos siltä tuntuu, se lämmittää aina sydäntä.

Teidän,

             Jondepönde