Vihdoin tunnen olevani siellä minne kuulunkin. Tai ainakin niiden ihmisten parissa joiden seuraan kuulun. Kaikki turhat "muka-kaverit" ovat poistuneet elämästäni ja osittain olen siitä hyvin tyytyväinen, tiedänpähän ainakin ketkä pysyvät rinnallani niin myötä- kuin vastamäessäkin. Ystävyys merkitsee minulle hyvin paljon, koska minulla ei ole koskaan montaa oikeaa ystävää ollut. Ehkä se johtuu siitä etten koskaan luota ihmisiin sata prosenttisesti. Mietin aina pakkomielteisesti erilaisia salaliitto -teorioita, joita kaverini ovat kehitelleet päästäkseen minusta eroon. Tyhmää, tiedän kyllä, mutta en voi sille mitään.

Tottakai minulla on aina ollut laaja ja tiivis kaveriporukka, mutta en koskaan pystyisi kutsumaan heitä ystävikseni. Ystävät eivät hylkää toisiaan poikien takia. Ystävät eivät jätä toisiaan yksin. Ystävät ovat korsetteja, he tukevat silloin kuin oma selkä ei jaksa kannatella meitä ryhdikkäästi. Kaverit vain ovat.

Tällä hetkellä minulla 2 ystävää. Oikeata ystävää joihin luotan 99.9 prosenttisesti. Tekisin heidän puolestaan mitä vain, varastaisin, valehtelisin, löisin, vihaisin tai itkisin. Ajaisin keskellä yötä heidän luokseen jos he minua tarvitsisivat. Ja se on maailman paras tunne. En vaihtaisi päivääkään heidän kanssaan.

Lopuksi voin vain Kiittää näitä kahta ihmistä heidän olemassa olosta. En tiedä missä olisin ilman teitä.