Suurin syy pitkään kirjoituksettomuuteen on häpeä. En ole osannut selittää itsellenikään kaikkea tapahtunutta joten tuntui turhalta yrittää pukea tapahtumia sanoiksi, kauniiksi lauseiksi ja sopivan mittaisiksi kappaleiksi. Sujuvaa tekstiä ei elämästäni olisi saanut aikaiseksi, enkä tiedä saako vieläkään, mutta nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä, että haluan purkaa ajatuksiani.

Olen jumissa, eikä ajatukset kulje mihinkään. Olen muuttanut onnellisuuden saippuakuplaan, sitä ei läpäise mikään. Hirveä nälkä, mutten halua mennä syömään, en pysty syömään, ajatukset pyörii vain yhdessä henkilössä. Päiväkin erossa hänestä tuntuu ylitsepääsemättömältä, vaikealta. Haluaisin muuttaa hänet taskukokoiseksi, niin hän kulkisi mukanani kaikkialle. Maha pitää hirveätä meteliä, pakko mennä kohta syömään. Mitähän hän tekee ? Ja niin nälkä jäi kuplan ulkopuolelle. Kuplassa on vain minä ja hän, kaikki muut jäävät ulos. Hymyilyttää, kohta, kohta olet taas minun.

-Rakastan.
-Olet vain rakastunut

Ei, en ole. Rakastan. Vain häntä, vain sinua, vain meitä. Alan tuntemaan oloni pakkomielteiseksi. Haluan vain hänen pysyvän turvassa, ja ainoastaan itsekkäistä syistä. En tiedä mitä tekisin ilman häntä, lakkaisin varmaan olemasta. Pohdittiin sitä joskus, hän totesi menevänsä rikki, sirpaleiksi, jos minulle kävisi jotain. Itse ajattelin lähtöä. Menisin niin kauas kuin mahdollista ja hajoaisin sinne. Kuplan seiniä ravisuttaa vatsan murina. Joojoo, ihan kohta. Miksi, oi miksi olen näin riippuvainen hänestä ?
- Rakastan. Ihan oikeasti.