Kesäloman lopun huomaa kyllä taas mun mielialastani.

En jaksa kiinnostua mistään ja tää ahdistus on kamalaa. (se tosin johtuu muista jutuista) Kamala olo. Tuntuu kuin olis täydessä huoneessa ja vaikka kuinka huutais, kukaan ei käännä edes päätään. Äiti puksuttaa eteenpäin kuin VR ja välillä tuntuu että sen jalkoihin jää jos ei pidennä askelta. Kotona tilanne on pysynyt ihan samana, kukaan ei puhu toisilleen ja tunnelma on räjähdysarka. Yksikin väärä sana väärässä kohtaa räjäyttää kaikki patoutuneet tunteet silmille.

H:stakaan ei oo kuulunu mitään. En ymmärrä miksei, onko mut oikeesti noin helppo unohtaa ? Kaikista pahinta on, että annoin itseni rakastua siihen. Annoin enemmän kuin koskaan kenellekään muulle, mutta se ei tajua sitä. Pelkään koko ajan että se paljastaa miten hölmö oon ollut, ettei se ajatellut musta mitään erikoista. Ja minä oon parkunu silmät kuiviks ikävän takia, koska oon luullut että se tuntee samallalailla. Kerrankin kuvittelin löytäneeni onnen, mutta ei.

Miten ihmeessä annoin itteni langeta samaan. Vuosi sitten kävi ihan samalla tavalla, ihastuin H:hon niin pahasti että kun elokuussa siitä ei enää kuulunut mitään, olin ihan rikki. Yritin kyllä olla ihastumatta siihen nyt, mutta epäonnistuin, ja vielä pahastikin. Ja mitäs sitten, jos se kertookin etten merkannut sille mitään ? Särkisin sydämeni jo toistamiseen sen takia. Ja entä kun törmään siihen sattumalta ?

Olisi paljon helpompaa jos osaisin vastata kaikkiin kysymyksiini. Ei tarvitsisi odottaa pelolla mitä tulee vastaan. Saisin rauhassa miettiä asioita tärkeysjärjestyksessä. Ja ehkä saisin H:n pois mielestä kummittelemasta, ilman isoja kyynelvirtoja.

Teidän,

             Jonspa