Ajatus nro. 1 : Armeija, joka pojan velvollisuus
5.1 kk jäljellä yksinäisyyttä. Se ei tunnu enää pahalta, vaan lähinnä helpottavalta. Melkein puolet kärsitty. Miten ihmeessä yhden ihmisen läsnäolo ja varsinkin sen puute voi vaikuttaa näin paljon mielialaani ? Ikävä on ihan suunnaton koko ajan. Kaikki väittää, että yksinäisyyteen tottuu, mutten ole itse ainakaan vielä huomannut mitään tämän suuntaista. Kuinka joku voi tottua tähän kamalaan tyhjyyden tunteeseen ? Tyhjä olo, jotain puuttuu vierestä. Näin iltaisin se iskee pahiten, missä on mun oma patteri, se lämmin ja turvallinen ihminen, joka hipsuttelee mut uneen ja kuiskii lempeitä korvaan ? Armeijassa. Kiinni viikonlopun. Se on väsynyt, eikä jaksa vastata kuin yhdellä sanalla:"väsyttää". Tiedän kyllä. Ymmärrän kyllä, niin minuakin.

Ajatus nro. 2 : Olen omasi
Uskotteko, miten hirveetä on kuulla toisen kysyvän "Rakastatko mua vielä" ? Enkö ole näyttänyt sitä tarpeeksi ? Mielestäni jokainen eleeni, ilmeeni ja tekoni puhuu sen puolesta, joten miten hän voi edes epäillä sitä ? Ihan kuin tunteeni vain joku päivä sammuisivat, on/off nappulasta ? Kultaseni, I'm in it for real. En rakastu helposti, ihastun ehkä, mutta jotenkin tämä tapaus on vienyt sydämeni, kokonaan. Argh. Suututtaa ajatella, ettei se ole sille selvä. "Kyllä, rakastan sua, sitä ei muuta mikään. Olen sun. Kulta, lue mun huulilta jos et muuten ymmärrä". Suutele mun huulet rikki ja rutista ilmat pihalle.

Nyt, aikuisten maailma kutsuu ja aamun aikainen herätys. Ajatuksetkin tukkiutu kun nää kaksi sai jotenkin sekoisasti ulos. Mehh, että voi olla ihminen tukossa yhden instituution takia.

---JONSPA